Ihastuin siis aivan loppumetreillä kohtaamaani miekkakamppailulajiin ja ilmoittauduin lähellä kotiani sijaitsevaa salia pyörittävän Kushin-Kanin peruskurssille. Meitä ei ole hirveän paljon - aivan alkeita opettelee nyt kolme ihmistä ja touhuamme samalla vuorolla jo kymmeniä vuosia opetelleiden kanssa. Laji ei ole suinkaan helppo. Aloituskynnys omasta mielestäni on kuitenkin matalampi kuin monella vaikeammalla kamppailulajilla, mutta eteneminen sisältää tekemistä loppuelämäksi.
Yli sadan lajin, joista uusia opeteltavia oli suurin osa, jälkeen oma suhtautuminen vaikeiden tekniikoiden hiomiseen on huojentavan realistinen. Olen ennen ajatellut, että minun pitäisi osata taito heti kun opettaja sen näyttää ja pari kertaa harjoittelen. Sittemmin olen oppinut itselleni armollisemmaksi ja suhteutan osaamiseni siihen, että tätä asiaa ihmiset oikeasti harjoittelevat vuosikymmeniä. Eihän sitä kuulukaan heti osata!
Omaa totuuttani en halua muille tuputtaa, mutta toivoisin ihmisten antavan myös korkean kynnyksen liikunnalle enemmän mahdollisuuksia. Nykyään puhutaan paljon matalan kynnyksen toiminnasta ja se onkin kansanterveydelliseltä kannalta tärkeää massojen hikoilemisen kannalta. Ihmisten oman elämyksellisyyden kannalta suosittelen kuitenkin haastamaan itseä myös taidollisesti. Se antaa mahtavan lepohetken korvien väliin, kun heittäytyy keskittymään oikeanlaiseen tekniikkaan arkisten asioiden sijaan.
Liikunnan ja terveystiedon opettajien LIITO-lehdessä julkaistiin artikkelini sadan lajin kokeilusta teemalla "Taidon oppiminen" ja omasta mielestäni teksti oli ihan onnistunut. Sain luvan käyttää taittovedosta lehtijutustani myös täällä julkaistavaksi.
Linkki LIITO-lehden artikkeliin.
Hiihtokelien heikettyä kaltaiselleni tuurihiihtäjälle liiaksi, joutuivat sukset autotalliin. Tiedän, kelit ovat myös joillakin laduilla erittäin hyvät. Ongelma onkin enemmän korvien välissä kuin suksen ja polun välissä. Sen sijaan lisätyn todellisuuden otusten metsästyksessä on kilometrejä kertynyt viikottain muutamia kymmeniä.
Pokemon Go-pelille naureskellaan mielestäni ainakin omassa kuplassani paljon vähemmän kuin pelin julkaisun aikoihin. Toki kuulen toisinaan ihmettelyjä siitä, että vieläkö tätäkin joku pelaa. Kyllä pelaa, ja tässä päästäänkin tärkeään kohderyhmään. Peli nimittäin saa kaduille sellaisia henkilöitä, jotka kenties muuten istuisivat kotona pleikkarin ääressä. Saavutusten toivossa kävelykilometrejä kertyy paljon ja yhteisöllisyyttä syntyy "raideilla" eli eräänlaisissa taistelutehtävissä, joissa tarvitaan useamman pelaajan yhteistyötä palkinnon saamiseksi..
Suosittelen kokeilemaan pelin- ja keräilynmielisille kävelylenkkien motivoijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti