Jääkiekon Suomen Mestaruus

Hämeenlinnan Pallokerho taisteli itselleen jääkiekon Suomen mestaruuden monelle yllätyksellisenä Oranssina keväänä. Miten suureksi tällainen ilmiö voi kasvaa yksittäisen ihmisen elämässä?

Lapsuuden sankarit

Minulla ei ole mitään "veren perintönä" saatua suosikkiseuraa. Isäni on urheiluihmisiä, mutta hurmoshenkistä omistautumista millekään seuralle ei perheessä ole koskaan ollut. Pienenä käytiin jännittämässä FoKoPon koripallo-otteluita, koska ne olivat tammelalaisille sitä lähintä huippu-urheilua. Pelasihan FoKoPo tuolloin mestaruussarjassa.

Jääkiekko alkoi kiinnostaa minua ja koulukavereita syksyllä 1992 ja kuin parahiksi naapuriimme muutti perhe Hämeenlinnasta. Naapurin sedän ujo propaganda upposi helposti kymmenvuotiaaseen. Hockey Liiga-tarroja ruutuvihkoon liimatessa liimattiin paraatipaikoille HPK:n pelaajien kasvot. Otteluita piti kuunnella Radio Suomen Kiekkokierrokselta - Radio Jannea kun ei meillä kotona saatu kuulumaan.

Kevättalvella isäni kysyi kenen HPK-pelaajan fanipaidan haluaisin päälleni kun lähtisimme ensimmäistä kertaa Rinkelinmäelle katsomaan suosikkijoukkuettani. Vastaus oli Jarkko Varvio, jonka paita oli kovin iso. Mahtuu vieläkin hyvin päälle. Otteluna oli kevään 1993 ensimmäinen puolivälieräottelu Rauman Lukkoa vastaan. Mitään muuta en siitä enää tänä päivänä muista kuin hurjan metelin ja aivan päätypleksin takaa koettu 2-0-voitto.

Tuon pleksin takaa tuli seurattua paljon pelejä. Asuimme tietysti kaukana Hämeenlinnasta, joten niitä pelejä tuli ehkä pari kolme kaudessa. Mutta sain päätyyn lentäneitä kiekkoja kiinni ja hakkasin sellaisella pleksiin. Älytön fiilis.

Suurin osa peleistä seurattiin niin, että pesäpalloräpylä kädessä torjuin sählymailalla seinän kautta itselleni ampumia vetoja, eläydyin peleihin ja kuuntelin sitä Radio Suomea. Kunnes joku taikaisku tapahtui ja Radio Jannen Jouko Jaakkolan selostukset saatiin meillä kotona kuulumaan. Älytöntä. Kyttäsin radiota ennen peliä ja sen jälkeen, jos vaikka HPK:n maalilaulu soisi nauhoitettavaksi kasetille.

Vanhemmat tekivät isoja uhrauksia, vaikka ei heitä jääkiekko kiinnostanut. Tuntuu ihan uskomattomalta, että äitini on oikeasti seissyt Sikakatsomossa kymmeniä pelejä kuuntelemassa sitä touhua. Silloin nimittäin Sikakatsomo oli aika karmea kielenkäytöltään, mutta sen kasvatti kuitenkin olen ja hauskaahan se oli. Ja monia muistoja noista ajoista on - tuolloin katsomo sai ihan oikeasti psyykattua vastustajien kasetteja hajalle. Sikakatsomon Jarpan mukana olin myös Kölnin MM-kisamatkalla 2001 ja monilla fanimatkoilla, joista ikimuistoisimmat ehkä 2003 pudotuspelien Turun 0-7-reissu.

Kävipä tuolloin 2003 Sikakatsomossa kylässä myös pieni Ilveksen kannattajien iskuryhmä kannustamassa HPK:ta Tapparaa vastaan. No, eihän siinä silloin onnellisesti käynyt kuten muistamme.

Muutimme vuonna 2000 Mustialaan, josta pystyin myös itse käymään bussilla Hämeenlinnassa peleissä siihen asti, että sain oman ajokortin. Yksi ihan hauska tarina on siitäkin, että Forssassa torjunut HPK:n maalivahti Joni Puurula tuli kerran samalla bussilla kamoineen kanssani. Puurula oli kutsuttu Hämeenlinnaan lukkuvahdiksi ja matkusti samaan ajokortittomaan tapaan.

Ympyröihin mukaan

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hassun pitkältä se sopeutuminen, joka HPK:n ydintoimintaan tuli. Ehkä monesta asiasta on kiittäminen Jatkoaikaa, johon lähdin Matti Liljaniemen yllyttämänä mukaan. Ensin nuori mies kirjoitti tietenkin Mestis-juttuja FPS:n matseista, mutta kyllä se ylennys SM-liigaan sitten tuli kun Matti huomasi että useampi raportoija paikkakunnalla tarvitaan. Tämä tietenkin avasi portteja kulissien taakse. Ihan älytön muutos pojalle, joka tuli reportteriksi ihan fanimaailmasta.

Puolueettoman toimittajan eetosta en kyllä osannut juurikaan ylläpitää, mutta ei se tainnut ketään haitata. Tuolloin Jatkoaikakin oli reilusti faneilta faneille, eikä siellä odotettu tosissaan että saisimme aukottoman objektiivista tekstiä aikaiseksi.

Tästä Jatkoajan harrastelijatoimittajan näkökulmasta seurasin klassisen pronssikerhon tarinaa aina sinne asti kun jumaliste 2006 vihdoin tärppäsi. Olimme Vihreäsaaren Rikun kanssa katsomassa Helsingissä kolmannen välierän HIFK:ta vastaan. Sen, jonka HPK hävisi ja Karri Rämö loukkaantui. Sanotaanko kauniisti näin, että minulla ja Rikulla oli vähän eri tunnelmat tuolloin kuin muutamia päiviä myöhemmin kun Liljaniemen kanssa olimme paikalla kun HPK meni finaaleihin Jukka Voutilaisen maalilla.

Ja kuten muistamme, marssi Kerho sen HIFK-taistelun jälkeen helposti mestaruuteen Ässiä vastaan. Isomäessä oli hurmosta, mutta Ässillä ei oikeasti mitään palaa. Se oli hieno hetki.

Jatkoaika poiki aikanaan avustajan töitä Ilta-Sanomista ja kun Rinkelinmäki saneerattiin upeaksi Patria-areenaksi, tarvittiin peleihin erätaukohaastattelija videokuutiolle ja Radio Janneen. Hämeen Sanomissa työskennellyt Iisakki Kiemunki keksi jostain syystä kysyä minua ja taas mentiin. Ensin lapsuuden sankari Jouko Jaakkolan ja myöhemmin hyvän ystäväni Joonas Lainesalon avuksi.

Kesällä 2009 HPK-juniorijääkiekko haki palvelukseensa seurasihteeriä. Laitoin hakupaperit sisään sillä tyylillä kun koulussa oli opetettu. Ei minulla mitään suosittelijoita paperilla ollut, mutta uskon että hyviksi tutuksi tulleilta ihmisiltä oli mielipiteitä kyselty. Ja tulin valituksi. Seuraan, joka oli ollut minulle oikeastaan suurempi kuin mikään muu juttu.

Seuran toimistolla, edustusjääkiekon alakerrassa, oli töissä valmennuspäällikkö Sami Sauren ja A-nuorten päävalmentaja Antti Pennanen. Pennanen oli hyvin erilainen hahmo kuin kymmenen vuotta myöhemmin mestarivalmentajana, mutta muistan yhä, että jo tuolloin arvostin juuri hänen asiantuntemustaan juniorijääkiekosta yli kenenkään muun. Vuosistani HPK-Juniorijääkiekossa nimenomaan tämän mestarijoukkueen näkökulmasta pystyy helposti kirjoittamaan kokonaisen artikkelinkin, joten jätetään jotain hautumaan...

Suurin mestaruus

Tältä kertomaltani pohjalta haluan palata siihen, miksi tämä kevään 2019 Suomen mestaruus on minulle tärkeämpi ja suurempi kuin seuran ensimmäinen mestaruus ja tulee todennäköisesti säilymään suurempana kuin tulevat mestaruudet.

Ensiksikin: Tämä mestaruus tuli puskista

Minut tuntevat tietävät, että jaksan aina uskoa erityisesti urheilussa siihen, että mahdollisuuksia ei koskaan ole menetetty ennen kuin summeri on viimeisen kerran soinut. Kevään 2014 voittoputki, joka johti Jokereiden viimeisen kauden päättämiseen säälipleijareissa, on sellainen klassikko jolloin tämä uskoni kääntyi todeksi.

Tietenkään usko mestaruuteen tai usko säälipleijareihin nousuun eivät ole ihan sama asia, mutta minä aloin uskoa HPK:n mestaruusmahdollisuuksiin vasta viimeisen runkosarjapelin jälkeen. Ja siltikin se oli ihan eri asia kuin rallatellen Ässien yli käveleminen vaikeiden HIFK-välierien jälkeen.

Toiseksi: Mestaruuden voittaneet ihmiset

Olen tutustunut moniin vuoden 2006 mestareihin jälkikäteen. Tuolloin en tuntenut heistä ketään. Antti Pennasesta jo kerroinkin, kuinka sain työskennellä hänen lähellään kaksi vuotta ja olen senkin jälkeen seurannut upean ja esimerkillisen ihmisen kasvua modernin sukupolven uudenlaiseksi huippuvalmentajaksi.

Tässä joukkueessa oli käsittämättömän hienoja ihmisiä pelaajina. Pelaajina, joita olen seurannut häkkipäästä asti. Joillekin jopa järjestettiin hauskoja lasten tapahtumia vajaat kymmenen vuotta sitten. Näistä ihmisistä minulla on paljon tarinaa myös kaukalon ulkopuolelta. Ja se herkistää.

Vielä: Meidän yhteisö

Olen tosiaan ollut HPK:n fani noin 26 vuotta ja työskennellyt peleissä tai niiden ulkopuolella erilaisissa tehtävissä yli 15 vuotta. Koskaan minulla ei ole ollut työskennellessä niin hauskaa kuin tällä kaudella. Ja tämä on paljon sanottu, jos muistelee kuinka ystävystyttiin Joonas Lainesalon kanssa radiovuosina.

Olen nyt meidän ottelutapahtuman video- ja äänitiimin monitoimitekijä. Kaikkea kuulutuksista kuution ohjaukseen ja meidän tiimimme on aivan yliveto. Lisäksi olemme myös aika pirun hyviä omasta mielestämme ja koemme jokaisessa ottelussa että meitä arvostetaan.

Tällaisen porukan kanssa oli liikuttavan hienoa tehdä tätä matkaa kohti yhteistä juhlaa. Ja juhlia.

Ja tärkeimpänä: Perhe

Erona vuoteen 2006 minulla on oma perhe joka iloitsee kanssani. Vanhempi tyttäreni on ollut jo muutamia kuukausia hyvin kiinnostunut jääkiekosta ja on kasvamassa intohimoiseksi HPK-faniksi. Nuorempaa ei peli kiinnosta, mutta HPK on kova juttu. Seitsemättä ottelua olimme seuraamassa Kerho-ravintolassa koko nelikko. Ja saimme juhlia yhdessä sitä ihmettä jonka HPK jäällä teki.

Kaiken tämän jälkeen olen älyttömän kiitollinen siitä, mitä nyt olen penkkiurheilijana saanut kokea. Seitsemäs finaali, jatkoerä ja näet kiekon vastustajan maalissa. Tuota tunnetta ei kovin monen joukkueen kannattaja pääse koskaan kokemaan. Uskon, että se tunne muuttaa minua penkkiurheilijana, mutta nähtäväksi jää.

Kiitos HPK.

Pokemoneja ja puumiekkoja

Lajijahdin päättymisestä on kulunut nyt reilut pari kuukautta. Vuoden tavoitteen täytyttyä en ole liiemmin haikaillut niiden hienojen uusien kokemuksien perään joita vuoden mittaan tuli solkenaan itselle hankittua. Positiivisesta suhtautumisesta taidon oppimiseen on kuitenkin ollut iloa, kun olen lähtenyt oivaltamaan kenjutsua lajina.

Ihastuin siis aivan loppumetreillä kohtaamaani miekkakamppailulajiin ja ilmoittauduin lähellä kotiani sijaitsevaa salia pyörittävän Kushin-Kanin peruskurssille. Meitä ei ole hirveän paljon - aivan alkeita opettelee nyt kolme ihmistä ja touhuamme samalla vuorolla jo kymmeniä vuosia opetelleiden kanssa. Laji ei ole suinkaan helppo. Aloituskynnys omasta mielestäni on kuitenkin matalampi kuin monella vaikeammalla kamppailulajilla, mutta eteneminen sisältää tekemistä loppuelämäksi.

Yli sadan lajin, joista uusia opeteltavia oli suurin osa, jälkeen oma suhtautuminen vaikeiden tekniikoiden hiomiseen on huojentavan realistinen. Olen ennen ajatellut, että minun pitäisi osata taito heti kun opettaja sen näyttää ja pari kertaa harjoittelen. Sittemmin olen oppinut itselleni armollisemmaksi ja suhteutan osaamiseni siihen, että tätä asiaa ihmiset oikeasti harjoittelevat vuosikymmeniä. Eihän sitä kuulukaan heti osata!

Omaa totuuttani en halua muille tuputtaa, mutta toivoisin ihmisten antavan myös korkean kynnyksen liikunnalle enemmän mahdollisuuksia. Nykyään puhutaan paljon matalan kynnyksen toiminnasta ja se onkin kansanterveydelliseltä kannalta tärkeää massojen hikoilemisen kannalta. Ihmisten oman elämyksellisyyden kannalta suosittelen kuitenkin haastamaan itseä myös taidollisesti. Se antaa mahtavan lepohetken korvien väliin, kun heittäytyy keskittymään oikeanlaiseen tekniikkaan arkisten asioiden sijaan.

Liikunnan ja terveystiedon opettajien LIITO-lehdessä julkaistiin artikkelini sadan lajin kokeilusta teemalla "Taidon oppiminen" ja omasta mielestäni teksti oli ihan onnistunut. Sain luvan käyttää taittovedosta lehtijutustani myös täällä julkaistavaksi.

Linkki LIITO-lehden artikkeliin.

Hiihtokelien heikettyä kaltaiselleni tuurihiihtäjälle liiaksi, joutuivat sukset autotalliin. Tiedän, kelit ovat myös joillakin laduilla erittäin hyvät. Ongelma onkin enemmän korvien välissä kuin suksen ja polun välissä. Sen sijaan lisätyn todellisuuden otusten metsästyksessä on kilometrejä kertynyt viikottain muutamia kymmeniä.

Pokemon Go-pelille naureskellaan mielestäni ainakin omassa kuplassani paljon vähemmän kuin pelin julkaisun aikoihin. Toki kuulen toisinaan ihmettelyjä siitä, että vieläkö tätäkin joku pelaa. Kyllä pelaa, ja tässä päästäänkin tärkeään kohderyhmään. Peli nimittäin saa kaduille sellaisia henkilöitä, jotka kenties muuten istuisivat kotona pleikkarin ääressä. Saavutusten toivossa kävelykilometrejä kertyy paljon ja yhteisöllisyyttä syntyy "raideilla" eli eräänlaisissa taistelutehtävissä, joissa tarvitaan useamman pelaajan yhteistyötä palkinnon saamiseksi..

Hämeenlinnassa on erinomainen Pokemon-pelaajien yhteisö ja olen kuullut hienoja tarinoita sosiaalisen elämän vilkastumisesta ja liikunnan lisäämisestä. Kertoipa yksi äiti minulle raidilla, että hänen poikansa ylipaino oli pudonnut lähes 20 kiloa pelin aloittamisen jälkeen. Väheksytty virtuaalikävelyttäjä siis painelee oikeanlaisista napeista liikuttaakseen liikkumattomia. Toki innokkaita kuntoilijoitakin pelin tuoksinnassa näkee.

Suosittelen kokeilemaan pelin- ja keräilynmielisille kävelylenkkien motivoijaksi.

Lunta, liikuntaa ja raivostuttaako ladulla

Kaikkiaan se 103 lajia on vuoden aikana koettu, mutta ajattelin jatkaa liikunta-aiheisten blogitekstien kirjoittelua. Sillähän se selviää onko niille kysyntää. Ainakin henkilökohtaisesti lajijahtivuoden bloggausten kysyntä oli hyvinkin sisäistä halua merkata ylös touhunsa, joten katsotaan tarvitaanko yleiseen kirjoitteluun motivoivia lukijoita ja kommentointia.

Lajijahtivuosi on ollut kiitettävästi esillä erilaisissa medioissa ja huomiota on tullut ehkä enemmän kuin oletin. Hämeen Sanomat teki vuoden mittaan kaksi juttua ja radiossa olin kahteen otteeseen työn ja lajijahdin merkeissä käydyissä haastatteluissa.

Hämeen Sanomat kesäkuussa
Hämeen Sanomat tammikuussa
Radio Fun Tampere
YLE Hämeenlinna Facebook


Kuten talvi 2018, on tämäkin vuosi lähtenyt älyttömän lumisesti ja upeiden talviurheilumahdollisuuksien merkeissä liikkeelle. En ole suoranaisesti ehtinyt kaipaamaan lajijahdin monipuolisuutta ja elämyksellisyyttä vaan keskittymään nauttimaan siitä, mihin helposti pääsee.

Äsken päätin vaihtaa hiihtolenkin hyötyliikuntaan. Minua tuntevat tietävät, ettei se hirveän helppo päätös ollut. Otin suksisauvojen sijaan käteen lumilapion ja tein lumityöt pihalla. Minulle paras motivointi tähän oli, että pyrin saamaan rasitustason ja lapioinnin keston suunnilleen hiihtolenkkiä vastaavaksi, eikä lopputulos itse asiassa ollut yhtään pöllömpi.

Nyt tekstiä kirjoitellessa olo on kuin lenkillä käyneellä, mutta piha on viimeisen päälle siisti. Itse asiassa en olisi tehnyt lumitöitä näin huolellisesti, ellen olisi suhtautunut siihen liikuntana. Vaihtelin lapion kätisyyttä ja keskityin oikeaan tekniikkaan, ihan kuin missä tahansa lajitreenissä. Liikkujaprofiililtani olen elämyksien ja hyvän olon hakija enkä mittaaja, joten syketasoista ei hajuakaan, mutta fiilis on tärkeintä!

Laturiemua -raivon sijaan

Hiihto on ollut selvästi tammikuun tärkein liikunnan muoto ja olosuhteet ovatkin sitä suosineet. En ole sopeutunut voiteluihin tai välineisiin sen kummemmin. Hiihdän perinteistä tyyliä halvoilla pitopohjasuksilla. Perhekin on ollut toisinaan mukana - viisivuotias on ollut hiihdosta todella innoissaan, mutta kaikille laji maistuu.

Kiitokset Hämeenlinnan kaupungille siitä, että hiihtäjille on aivan fantastiset olosuhteet harrastaa itselle sopivilla laduilla. Itse olen valinnut useimmiten lähilenkin, jossa kierrän kilometrin mittaista latua niin monta kierrosta kuin kulloinkin haluan.

Laturaivo pääsi otsikoihin hiihtokelien alettua, mutta viime viikkoina ihmiset lienevät taas sopeutuneet tilanteeseen. Minua ei ladulla raivostuta, koska liikunnan tuoma hyvä olo tukahduttaa pahimmatkin ärsytykset, mutta kertaalleen ladulla oli kolari kytkemättömän koiran kanssa lähellä. Oma lähilenkki on monen ulkoilureittien varrella ja oikotie aika pitkänkin kiertovaihtoehdon sijasta, joten yritän ymmärtää kävelijöitä, kunhan noudattavat varovaisuutta. Kaiken kaikkiaan arvelisin, että ladulla kävellään enemmän kuin hiihdetään.

Ulkoilijoiden olisi tärkeää hahmottaa syyt, miksi laduilla käveleminen ja koirien ulkoilutus on kielletty. Ladut menevät talloessa pilalle, mutta ennen kaikkea kovassa vauhdissa yllättävät vastaantulijat ovat molemmille osapuolille todella vaarallisia. Tästä syystä ymmärrän oikein hyvin, että joillakin aktiivihiihtäjillä hermo palaa sen sadannen kävelijän kohdalla. Väkivaltaa tosin en ymmärrä.

Toivoisin, että talvilenkkeilyn kokonaissuunnittelua hieman nykyaikaistettaisiin. Hiihdon rinnalle on tullut talvella harrastettavaa maastopyöräilyä ja luonnossa kävellen liikkuvillekin pitäisi järjestää reittejä hiihtäjien ohella. YLE uutiset kertoikin tänään yhä harvemman harrastavan hiihtoa  Hiihto on hyvä harrastus, mutta ulkoilureittejä voisi merkata sellaisiksi, joissa on sallittua kulkea eri välinein.

Kenjutsun peruskurssi

Lajijahtivuodesta jäi käteen Äijäkäsisharrastus, joka alkoi jo kevätkaudella. Viime kuukausina käsipalloilemassa on päässyt harmillisen vähän käymään, mutta toivottavasti kevät jälleen tuo enemmän käsipalloa.

Joukkueurheilun rinnalle aloitin joulukuussa kokeilemani japanilaisen miekan käsittelyä opettavan kenjutsun peruskurssin. Olen nyt käynyt kurssin treeneissä kahdesti ja olen tosi innoissani. Lajissa pääsee viemään taidon opettelun aivan niin äärimmilleen kuin pystyy. Olen huomannut olevani koko treenien ajan todella keskittynyt ja aika kuluu kuin siivillä. Kuntoilun lisäksi laji on oivaa stressinhallintaa, sillä ajatukset ovat tekemisessä ihan koko ajan.

Jos vuosi sitten joku olisi arvellut minun ilmoittautuvan lajijahdin päätteeksi budolajin toimintaan, olisin kyllä pitänyt aivan hulluna. Hienoa olla väärässä!